Vuosina 1939–1945 käydyistä sodista 312 sankarivainajaa on haudattu kirkon länsipuolelle sankarihautausmaalle.

Talvisodan alkaessa puolustusvoimissa oli tarkoitus, sotarovastin ohjeen mukaan, haudata kaatuneet rintamalla. Sotilaspappien kanta vainajien kotiin kuljettamisesta aiheutti ohjeeseen muutoksen. Sodassa kaatuneiden kotiin kuljettaminen asetettiin ensisijaiseksi tavoitteeksi joulukuussa 1939.

Joukko-osastotasolla kaatuneiden huollosta vastasivat sotilaspastorit. Sotilaspastorit kirjoittivat aluksi suruviestin omaisille ja lähettivät ilmoituksen paikalliselle kirkkoherralle ja suojeluskunnalle, joiden tuli huolehtia hautausjärjestelyistä.

Vainajat saapuivat kotiseudulle usein ennen suruviestiä, jolloin asiasta ilmoitettiin suoraan puhelimitse kirkkoherralle. Kirkkoherran vaikeana tehtävänä oli viedä suruviesti omaisille.

Suomi toi ainoana toiseen maailmansotaan osallistuneena maana sankarivainajat kotiseudun kirkkomaahan.

Kaatuneiden huoltoon perustettiin kaatuneiden evakuointikeskuksia (KEK), joissa lopullinen vainajien tunnistaminen, huoltaminen ja kotiseudulle lähettäminen suoritettiin. Jatkosodassa jokaisessa pataljoonassa oli sotilaspastori (380). Tunnistamisessa oli ensisijaisena jokaiselle sotilaalle jaettu tuntolevy.

Tuntolevy Kuva: Sari Tulla.

Sankarihautajaisissa noudatettiin tasa-arvoa. Kaatuneet haudattiin vierekkäin erottelematta heitä sotilasarvon tai tehtävän perusteella.
Helmikuussa 1940 otettiin käytäntö, jossa kaatuneen lähiomaiselle annettiin 4. luokan vapaudenristi mustalla nauhalla ja se osoitettiin kaatuneen leskelle, vanhimmalle tyttärelle tai äidille.

 4. luokan vapaudenristi mustalla nauhalla. Kuva: Sari Tulla.

Omaisille pyrittiin lähettämään ylipäällikön nimissä ennakoiva adressi, josta esimerkkinä omaisille lähetetty viesti:

”Velvollisuuteni on ilmoittaa, että Vilppu Pylvänäinen on kaatunut taistelussa 13.12.39 Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista.
Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon Teitä tietoisuus, että olette saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon Teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala.
Mannerheim.”

Kangasniemeläisistä kaatui ensimmäisenä 13.12.1939 pioneeri Vilppu Pylvänäinen Impilahdella.

Ote sotapäiväkirjasta:

”Osasto Lukkarinen 34. Pioneerikomppania saavutti Siiran tien klo 16.00. Tietä miinoitettiin ja pannssarintorjuntatykki asetettiin asemiin. Yksi hyökkäysvaunu tuhottiin ja toinen räjäytettiin. Pioneeri Pylvänäinen kaatui ja Otto Peuha haavoittui vihollisen pistimestä. Myöhemmin yöllä tapettiin 16 – 20 ryssää.”

Ensimmäiset sankarihautajaiset pidettiin 1200 seurakuntalaisen läsnä ollessa 31.12.1939. Tällöin siunattiin pioneerit Oskar Hänninen 36 v., Emil Manninen 38 v. ja Jaakko Manninen 24 v. Sotilaspojista oli koottu ryhmä, joka ampui kunnialaukaukset joka sunnuntaisissa sankarihautajaisissa. Suomen ja suojeluskunnan liput olivat kunniavartiossa lottien muodostaessa kunniakujan.

Sankarihautajaiset kokosivat paljon väkeä kirkonmäelle, arviolta 1000–1500 ihmistä. Tapahtuma oli merkittävä yhteenkuuluvaisuuden ja puolustushengen kohottamisessa.

Paavo Tiihonen on kertonut, että juhannuksena 1944 piti olla kahdeksan paria yhtä aikaa vihittävinä. Kävi kuitenkin niin, että viisi sulhasista kaatui ennen juhannusta, joten ainoastaan kolme paria vihittiin juhannuksena, ja sen jälkeen tulikin sankarihautajaiset. Se oli synkkä juhannus, oli sateinen ja hyvin kylmä ilma.

”Yhtäkkiä
pauhu lakkasi.
Ei ääniä, ei valituksia.
Tunsin,
että minua kannettiin
pois.
Jostakin
tuli valo
ja kirkkaus.”
– Aatto Tolonen

Sankarihautaan siunattiin 23.7.1944 yhteensä 21 sankarivainajaa. Nämä olivat yhdet suurimmista sankarihautajaisista.

Einar Hokkasen sankarihautaus 23.7.1944. Einar ja Elvi oli vihitty 20.5.1944. Einar lähti takaisin rintamalle 29.5.1944. Einarin elämä päättyi sankarikuolemaan 21.6.1944. Heidän avioliittonsa kesti 1 kk ja 1 pv. Kuva: Markku Hokkanen.

”Minun elämäni
saattoi olla
liian lyhyt
jonkun mielestä.
Mutta se oli
sopivanmittainen
räätälintyönä
mitan mukaan
minulle tehty.”
– Samuel Koivula

Sotien jälkeen on löydetty noin 1300 sankarivainajaa, joista on tunnistettu 337, ja heidät on haudattu sotilaallisin menoin kotipaikkakunnilleen sankarihautoihin. Kateissa on vielä noin 10 000 kaatunutta.

Kangasniemeläinen pioneeri Toivo Tiihonen katosi 9.7.1944 Äyräpäässä. Hänet löydettiin vuonna 2006, ja haudattiin sankarihautaan 3.5.2009.

Toivo Tiihosen tunnistamista vaikeutti muutama tärkeä tekijä. Vainajalta puuttui tuntolevy, ja sota-arkistossa olevasta komppanian sotapäiväkirjasta ei löydy mainintaa Toivo Tiihosen kaatumisesta. Erikoinen ja tärkeä tunnistusväline löytyi kuitenkin vainajan sormesta. Siinä oli morsiamen nimellä ja 25.12.43 päiväyksellä varustettu kihlasormus. Ne tiedot täsmäsivät Toivo Tiihoseen. Häitä oli ollut tarkoitus viettää kesällä 1944. Hääkutsut olivat jo valmiina, ja vihkilomakin Toivolle myönnetty. Valitettavasti kuolema ehti väliin. Tuo Vuosalmen Vasikkasaaren maastossa vuosikymmenet lojunut ja kultaisuutensa säilyttänyt kihlasormus on nyt lähisuvun hallussa. Toivon paluumatka Äyräpäästä kotipitäjään kesti 65 vuotta.

Kuoleva soturi -muistopatsas

Kuolevaa soturia esittävän muistopatsaan on suunnitellut kuvanveistäjä, jääkärikapteeni Lauri Leppänen. Patsas on pystytetty Jyväskylän mustan graniittijalustan päälle.

Kuoleva soturi. Kuva: Tuija Hokkanen.

Veistos kuvaa nuoren sotilaan viimeistä katsetta ylöspäin, ja sen jalustassa on teksti:

”Herra sinä olet meidän turvamme, polvesta polveen.”

Patsas paljastettiin 23.9.1956. Aamutunteina liput liehuivat puolitangossa, mutta iltapäivällä ne nousivat ylös salkoihin juhlistamaan vapaan maan kunniaa. Sankarihaudalla oli reserviupseerikerhon järjestämä kunniavartio. Patsaan paljastuspuheen piti kenttäpiispa Toivo Laitinen:

”Herra auttoi Kangasniemen miehiä vaikeana aikana rakastamaan omaa kotiseutuansa. Hän asetti näiden miesten silmien eteen tämän kauniin kotiseudun, jonka edestä he olivat valmiit kaikkensa antamaan”.
”Kuoleva soturi, sankaripatsaamme, saa varmaan sukupolvelta toiselle kertoa kauniilla kirkonmäellämme Suomen kansan vapaudentahdosta ja isänmaanrakkaudesta.”

Puheen jälkeen Pieksämäen rautatieläisten torvisoittokunta soitti Sotarukouksen, minkä jälkeen patsaalle laskivat seppeleen kaatuneiden omaisten, Sotainvalidien, Reserviupseerikerhon, Kangasniemen urheilijain, sekä kunnan ja seurakunnan edustajat. Kirkkokuoro lauloi Suomalaisen rukouksen.

Patsaan luovutuspuheen piti kansanedustaja Wiljam Sarjala:

”Nämä miehet ansaitsevat pysyvän ja arvokkaan muistomerkin. Luovuttaessani tämän patsaan kunnan toimesta seurakunnan huostaan, toivon että patsas saisi ympäristöineen aina rakastavaa huolenpitoa ja hellää hoitoa.”

Patsaan vastaanotti seurakunnan puolesta mm. kirkkoherra Matti Tukia:

”Tehtävä, joka tässä seurakunnalle luovutetaan, ei ole raskas ja vastenmielinen. Seurakunta on aina tahtonut vaalia rakkaudella näitä kirkkomaita ja pyhiä paikkoja. Se mielellään vaalii niiden miesten muistoa, jotka ovat kodin, uskon ja isänmaan puolesta henkensä antaneet.”

Illalla oli vielä kirkossa seurat, jossa mm. kenttäpiispa Toivo Laitinen puhui:

”Kuoleva soturi, sankaripatsaamme, saa varmaan sukupolvelta toiselle kertoa kauniilla kirkonmäellämme Suomen kansan vapaudentahdosta ja isänmaanrakkaudesta.”

Nykyisin sankaripatsaan ääressä muistetaan sankarivainajia ylioppilasruusuin, kynttilöin, seppeleenlaskuin ja juhlaliputuksin.