Kuva: Arto Pellinen

Otto Mannisen muistomerkki

Kaukomieli

Professori, runoilija Otto Mannisen muistomerkki, Kaukomieli, on paljastettu Anni Swanin puistossa vuonna 2000 Oton syntymäpäivänä 13. elokuuta. Muistomerkki on Ukri Merikannon käsialaa ja se on tehty punaisesta graniitista. Kunta tilasi veistoksen kutsukilpailun tuloksena vuonna 1996.

Otto Manninen

”Pois hetken kuplat kuolee vain, suur’ elää ikuisesti.”

Otto Manninen syntyi Kangasniemellä Rasikankaalla 13.8.1872 Topias Mannisen ja vaimonsa Matildan esikoisena. Koulunkäynnin Otto aloitti Kangasniemen kirkonkylän kansakoulussa, ja siirtyi sieltä Mikkeliin kouluun.
Oton varhaislapsuudesta ei kovin paljon tiedetä. Lukemaan hän oppi ennen kouluikää, mutta muuten hän oli tavallinen, kepposiin taipuvainen koltiainen. Kerran hän vanhempiensa kanssa kyläilemässä ollessaan oli riehaantunut niin, että isä Topiaan kerrotaan sanoneen:

”Mikähän tuostakin pojasta oikeen tulloo, ku se on niin riähkäne!”

Otto suoritti ylioppilastutkinnon v. 1892 Mikkelin lyseossa ja jatkoi tämän jälkeen opintojaan Helsingin yliopistossa. Opiskeluvuosinaan Helsingissä Otto solmi paljon tuttavuuksia, uusien tuttavien joukossa oli myös Eino Leino.

Otto Manninen. Kuva: Kotiseutuarkisto.

Yhteistyö ja ystävyys Eino Leinon kanssa johti siihen, että aikaa vietettiin Oton kotipaikalla Hokan Rasikankaalla useampana kesänä. Rasikankaan ullakkohuoneessa syntyivät Eino Leinon Helkavirret ja viimeisen yhteistyökesän jälkeen ilmestyi viimein Otto Mannisen ensimmäinen oma runokokoelma Säkeitä vuonna 1905. Otto Mannisen teksti on hyvin pelkistettyä ja tiukkaan muotoon sidottua, ja ehkä tästä syystä monesti vaikeaselkoisena pidettyä. Tuolloin aikakausi suosi laveaa kerrontaa, joten Otto oli aikansa ”kummajainen”, mutta samalla myös tuon ajan nero runouden ja sanankäytön suhteen.

”Perussyynä jonkun runon syntymiseen on kaiketi useimmiten ollut jokin mielikuva tai mieliala, kyllin voimakas antamaan liikkeelle saavan sysäyksen. Välistä on tällainen mieliala saanut heti paikalla kirjoittamaan rytmillisiä rivejä paperille; välistä on tullut tehdyksi vain katkelmallinen muistiinpano ja varmaankin kaikkein useimmiten runo on tullut vain ajatuksissa sommitelluksi.”

Otto oli tuttujen kanssa välitön ja laski leikkiä, mutta tuntemattomista hän vaikutti sulkeutuneelta ja luoksepääsemättömän oloiselta. Tähän saattoi vaikuttaa Oton oppineisuus ja se, että kirjallinen maine oli karttunut. Kiintymys kotiseutuun ja synnyinympäristöön säilyi Oton elämässä tästä huolimatta. Suhde kotikylään ja tuttuihin pysyi lupsakkaan avoimena. Otto Manninen oli hyvin kiintynyt synnyinkuntaansa, vaikka hän tekikin varsinaisen elämäntyönsä Helsingissä.

”… enhän minä oikeastaan muuta olekaan kuin suuri lapsi. Olen elänyt niin ulkopuolella ihmisten ilmain, etteivät ne ole voineet temmata minua muiden kehityksen mukaan, muuta kuin aivan ulkopuolisesti. Ihmettelen itsekseni, miltä mahtaisi kerran tuntea olevansa kuin oikea aikaihminen…”

Työntäyteisten vuosien jälkeen, kun käännöstöistä ja ensimmäisestä omasta runokokoelmasta oli kertynyt säästöjä, Otto saattoi toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja unelmansa. Hän osti osan Hokassa sijaitsevasta Rämiäisen saaresta v. 1904 ja rakensi sinne huvilan, joka nimettiin lähistöllä olevan kallion mukaan Kotavuoreksi.

Kotavuori. Kuva: Kotiseutuarkisto.

Kuuntele Otto Mannisen tuotantoa:

Joutsenet:

Köyhä:

Yksi:

Metsän satu

”Illan hämärihin,
helinässä tiukuin,
hiljallensa liukuin,
miettimättä mihin…

Unelmissa tummat
humulatvat huiskuu.
Kutsuvasti kuiskuu
meille metsän kummat.

Eikö eessä kuulla
sadun valtakunta?
Vaalii kevään unta
keijut sormi suulla.

Etkö kuule arkaa
virttä ensi sirkan?
Sanankaan jos virkan,
metsän satu karkaa.”

Kuuntele Metsän satu

Säveltänyt/tuottanut Onni Tulla, sanat Otto Manninen & Onni Tulla

Otto Manninen toimi Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorina vuodesta 1913 lähtien. Tästä työstä hän otti virkavapaata aloittaessaan suururakkansa, Homeroksen Iliaan ja Odysseian suomentamisen. Ilias ilmestyi suomeksi vuonna 1919 ja Odysseia viisi vuotta myöhemmin. Suomennostyön aikaan pariskunta asui yhtäjaksoisesti Kotavuoren huvilalla lähes kahden vuoden ajan. Talviaikaan vieraita ei juuri käynyt, joten saaressa oli rauhallista. Tuona aikana syntyi myös Otto Mannisen runo Hiljaisuus:

”Hiljaisuus minun himoni,
haikeus minun haluni,
ilta tummuva tuttavani,
ystäväni yö sanaton;
jäivät mulle, muut kun jätti,
pelastivat, muut kun petti,
auttivat vesiajolta,
vaipumasta varjelivat,
loivat Luotosen merehen,
uivalle utuisen saaren;

siell’ on teltta terhenestä,
nuotio sydänsysistä,
yksinäisen yömajaksi,
tuttavattoman tuvaksi,
pyhäksi pysähtyäni,
areksi asettuani,
elon tuiman tuokioksi,
vanhan päivän varaksi:
sana siell’ ei muilta saavu,
viesti multa muille vieri,
meri on saarta saartamassa,
syöverit syliämässä.”

Otto Manninen sai tunnustuksena kirjallisesta tuotannostaan ja käännöstyöstään professorin arvonimen v. 1925 ja hänet vihittiin sekä filosofian että teologian kunniatohtoriksi.

Otto Mannisen omiin runoihin kohdistuva arvostus kasvaa jatkuvasti. Yhä useammat ovat oppineet kuuntelemaan ”vienosti värähtelevää kultakieltä, joka kaikuu harvoin mutta silloin niin kauniisti, että koko metsä kuuntelee..”, kuten ystävänsä Eino Leino on sanonut.

Otto Mannisen suomennos Maamme-laulusta.

Teatteri Ilona esitti kesällä 2012 Otto Mannisen elämään perustuvan näytelmän Runonmittaaja.

Ukri Merikanto (20.3.1950–25.7.2010)

Ukri Merikanto opiskeli Suomen taideakatemian koulussa 1968–1971. Hänen opettajinaan toimivat Pekka Kontio ja Harry Kivijärvi. Opiskeluvuosinaan Merikanto toimi myös Kain Tapperin sekä Aimo Tukiaisen apulaisena ja sai näin tutustua monipuolisesti kuvanveiston tekniikoihin. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Merikanto piti Helsingissä 1972.

”Ihmisenä oleminen ja ihmisten ristiriidat ovat loputon mahdollisuuksien avaruus, jossa kaikki navigoimme. Jokainen ihminen on Odysseus. Odysseus on ihmisen kuva”, totesi Merikanto eräässä varhaisessa haastattelussaan

Merikanto kuului taiteilijapolveen, jolle ei-esittävä ilmaisu oli itsestään selvää. Kuvanveistäjä teki kiinteästä materiaalista kolmiulotteisia teoksia, joiden kohteena olivat tilaan ja massaan sekä suhteisiin liittyvät ongelmat, kuten liike ja liikkumattomuus, paino ja painottomuus, läheisyys ja etäisyys, harmonia ja ristiriita sekä erilaisten elementtien välille syntyvät jännitteet. Kaiken takana oli kuitenkin ihminen ja ihmisenä olemisen jännite, joka tuottaa myös omat ristiriitansa: ihminen osana luontoa ja ihminen osana kulttuuria.

Merikannon tuotantoon sisältyy useita teräs- ja pronssiveistoksia, mutta tyypillisin materiaali hänelle oli kivi, usein punainen graniitti. Hänen teoksensa muodostuivat usein kolmesta tai neljästä toisiinsa liitetyistä kappaleista, joiden kuperat ja koverat muodot tuovat mielikuvia veneistä, tuulen pullistamista purjeista tai mastonhuipuissa tasapainottelevista merilinnuista. Mittakaavat ovat vertauskuvallisia, sillä kysymys on suurista meristä tai elämän mittaisista matkoista.

Merikanto kuului tunnettuun taiteilijasukuun. Hänen isänsä oli säveltäjä Aarre Merikanto, ja isoisä säveltäjä Oskar Merikanto. Ukri Merikanto tunnettiin intohimoisena klassisen kirjallisuuden ja musiikin harrastajana ja hän antoi teoksilleen mielellään Shakespeareen tai Homerokseen viittaavia nimiä.

LÄHTEET
Arjava, Hellevi 2001. Juuret Rasikankaalla: Otto Mannisen ja hänen sisarustensa kirjeenvaihtoa 1897-1913. Helsinki: SKS.
Merikanto, Ukri 2008. Ukri Merikanto. Helsinki: Karisto Oy.
Otto Manninen sai muistomerkin Kangasniemelle. STT. 13.8.2000.
Valjakka, Timo 2010. Modernisti tunnettiin kuperista muodoistaan. Helsingin Sanomat 27.7.2010.
Vornanen, Pirkko 1965. Otto Manninen kangasniemeläisenä runoilijana. Kangasniemi: P. Vornanen.