Kotiseutumuseo

Pitäjänmakasiinista Kotiseutumuseoksi

Jämäkkä kivirakennus Kangasniemen keskustassa on rakennettu lainajyvästöksi v. 1913. Kangasniemen historia- ja museoyhdistys perusti rakennukseen museon v. 1954. Mikä tämä rakennus oikein on ollut?

Lainajyvästö

Kivimakasiinin rakensi Reko Longsjö poikansa ja pojanpoikansa kanssa. Rakennus rakennettiin viljamakasiiniksi. Kivet rakennukseen on otettu ainakin osittain Uudistalon tilan peltojen isoista kivistä. Tila on sijainnut nykyisen Puulan Koneen tienoilla.

Pitäjänmakasiineihin kootut lainajyvästöt olivat aikansa luottolaitoksia. Niiden tarkoituksena oli tallettaa ja lainata siemen- ja syömäviljaa katovuosien aiheuttamien nälkävuosien varalle. Lainajyvästön antamat siemenlainat annettiin hehtolitramääräisinä ja niiden korot, samoin kuin pääomien suoritukset, maksettiin viljana.
Lainajyvästön esimiehenä oli alkuaikoina joku pitäjän säätyläisistä, mikä oli varsin luonnollista tuohon aikaan. Tilien pitäminen edellytti kirjoitustaitoa, ja sellaista ei vielä rahvaanmiehillä ollut.

Jyvästö oli kaksikerroksinen, ja sen halkaisi pituussuunnassa rakennuksen keskellä kulkeva käytävä. Käytävän molemmin puolin oli 13 viljahinkaloa, joiden korkeus ulottui yläkertaan saakka. Hinkalot olivat kannellisia ja niissä oli lankkurakenteinen pohja, noin 15 cm:n korkeudella sementtilattiasta, jottei se hiostavuudellaan turmellut viljan laatua. Näin pääsivät myös kirkonkylän kissat oven kissaluukusta sisään ja hinkaloiden alle, raivaten siellä olevat rotat olemattomiin. Niinpä lainajyvästöstä joskus kuuluikin kissojen kolkkoa lemmenlaulua.

Eduskunta sääti vuonna 1955 siemenviljalain, joka teki lainajyvästöt tarpeettomiksi. Uuden lain mukaan ihmisille ei saanut lainata tai myydä siemeneksi sellaista viljaa, joka ei ollut siementarkastuslaitoksen hyväksymää. Tarkastamaton siemen oli puutteellisen itävyytensä tai rikkaruohonsiementensä takia kelvotonta ja vahingollista peltoon kylvettäväksi.

Museo. Kuva: Kristiina Procope

Lainajyvästöstä kotiseutumuseoksi

Kangasniemen kivimakasiinin koottiin juhlanäyttely vanhoista esineistä vuonna 1954 Kangasniemen pitäjän 300-vuotisjuhlaa varten. Makasiinin omisti ensin Kangasniemen Manttaalikunta, sittemmin vuodesta 1949 alkaen Kangasniemen Talonpoikaiskulttuurisäätiö, joka lahjoitti rakennuksen kunnalle v. 1987.

Näyttelyyn kootuista esineistä osa jäi lahjoituksina pesämunaksi Kangasniemen historia- ja museoyhdistyksen (myöhemmin Kangasniemen Kotiseutuyhdistys ry) perustamaan museoon. Esineitä museossa on noin 2000, jotka suurimmalta osalta ovat kotona valmistettuja.

Museo sisältä. Kuva: Raija Vehmala.

Savupirtti

Museorakennuksen sisällä on Luusniemen Soukkiolta siirretty Kortekankaan savupirtti, jossa viimeiset asukkaat ovat asuneet vuonna 1937. Pirtin lahjoitti museolle veistonopettaja Jalmari Romo. Savupirtti hankittiin erillistä ulkomuseota varten, joka oli tarkoitus perustaa Puulaveden saareen. Saarimuseo jäi kuitenkin perustamatta, joten savupirtti sijoitettiin viljamakasiinin avariin tiloihin.

” Oli siinä niin lämmin tupa, että missä sellainen lieneekään. Kun iltasella lämmitti sai keittää vielä aamukahvin hiilloksella. Uunin päällä oli hyvä kuivata halkoja. Ei koskaan tarvinnut lämmittää lumisilla puilla. Savupirttiä lämmitettäessä, pidettiin keppiä oven välissä, jotta ilmavirtaus olisi vienyt savun kohti laipiossa olevaa lakkeista. Kun puut olivat hyvin syttyneet, nousi savu niin korkealle, että pirtissä voi aivan reilusti kävellä.”

Näin muistelevat savupirtin entinen asukas Hilma Ollikainen ja Saimi Gråsten.

Savupirtti. Kuva: Kristiina Procope

Elämää savupirtissä muistelee Saimi Gråsten os. Ollikainen seuraavasti:

”Kyllä se elämä silloin oli puutteellista. Pidettiinhän meillä yhtä lehmää ja oli kanoja ja sikapossu. Herätyskellona toimi kukko, joka asusteli pirtissä uunin alla. Äiti kävi kylällä hieromassa, mistä tienasi perheelle lisää elatusta. Isä puolestaan kävi metsätöissä ja oli uittohommissa. Savupirtin aikoihin syntyi perheeseen myös poika. Kätilöä ei ollut. Kyllä ne silloin isän kanssa saunassa lapset maailmaan saateltiin. Lapsille annettiin nimet kouluilla pidetyissä seuroissa ja juhlissa missä pappi suoritti kastetoimituksen. Vanhempien ollessa töissä kertoi Saimi hoitaneensa kotia ja pienempiä sisaruksia.”

Savupirtti on kalustettu alkuperäisellä tavalla. Monet vierailijat ovat kysyneet, miksi savupirtissä ei ole leipävarrasta. Hilma Ollikainen on aikanaan todennut, että eivät ne leivät vartaaseen joutaneet, ne syötiin. Savupirtin porstuasta löytyy savolainen leipävarras. Kangasniemellä leivottiin pääasiassa paksua ruisleipää eikä reikäleipää.

Savupirtti. Kuva: Kristiina Procope

Arkkitehti Eero Huotarin suunnitelman mukaan museon toiseen puoleen rakennettiin yläkerta, johon johtavat kahdelta sivulta kierreportaat ja savupirtti täyttää toisen puolen.

Topias Manninen

Topias Manninen (1847–1929) oli maanviljelijä, Rasikankaan talon isäntä, Kangasniemen Hokan kylällä. Hän oli runoilija, professori Otto Mannisen isä.

Topias Manninen oli aikansa talonisäntien joukossa eräänlainen poikkeus. Hän oli perinyt vanhemmiltaan sekä taitavat kädet että kuohahtavan luonteensa. Hänellä oli mieli täynnä innostusta ja kiinnostusta uusiin ajatuksiin ja aatteisiin. Jo varhain Topias lähetti vanhimman poikansa Oton Mikkeliin kouluun. Tällä päätöksellä oli merkittävä vaikutus Otto Mannisen tulevaisuudelle.

Topias Manninen osallistui Kangasniemellä myös yhteisten asioiden hoitamiseen. Hän kuului mm. palovakuutusjohtokuntaan. Hokkaan perustettiin v. 1892 lukutupa, jota Topias lupasi ensimmäisen puoli vuotta hoitaa talossaan. Lukutuvan jäseniltä kerätyillä kannatusmaksuilla tilattiin Suometar, Mikkeli, Matti Meikäläinen, Suomen Terveydenhoitolehti sekä Aamuairut.

Topias Manninen oli taitava käsistään ja voidaankin sanoa, että hän oli itseoppinut koristepuuseppä. Hyvin taidokkaasti veistettyjä esineitä löytyy vieläkin sukulaisilta ja ystäviltä. Topias vei tuliaisina ystävilleen milloin kauhoja, sukkuloita tai muita taidokkaita pikku esineitä.
Osoituksena Topias Mannisen puusepäntaitojen arvostamisesta on vuoden 1877 kuntakokouksen pöytäkirjassa seuraava maininta:

”Kunnallislautakunnan työskentelyolosuhteet paranivat melkoisesti, kun päätettiin Topias Mannisella teettää 27 markkaa maksava kirjastokaappi, jossa oli oleva hyllyt ja lukko ovessa.”

Topias Manninen oli myöhäiseen vanhuuteensa asti taitava puunveistäjä ja sai töistään palkintoja vielä vuoden 1927 maatalousnäyttelyssä. Kangasniemen Kotiseutumuseossa on näytteenä Topias Mannisen kädentaidoista mm. kynänvarsi/paperiveitsi, taskukellon teline, leijonaveistos, sarvikuonoveistos, kyntäjäveistos sekä koristeltu elosirpin kädensija.

Istuva jänis kantaa selässään levyä, johon taskukello laitettiin yöksi talteen. Veistos on Topias Mannisen taidonnäyte. Kuva: Kristiina Procope

Kynän varsi/paperiveitsi, Topias Manninen. Kuva: Kristiina Procope

Muuta esineistöä

Pääasiallisesti Kangasniemen kotiseutumuseon esineistö liittyy maatalouteen, kalastukseen, eränkäyntiin ja käsitöihin. Museossa on myös Kangasniemen apteekin välineistöä, joista osa on Kangasniemen ensimmäisen apteekin ajoilta 1920-luvulta. Muusta esineistöstä voidaan mainita mm. pontikkapannu, tekstiilejä ja soittimia.

Kahden istuttavan keinutuolin on Kangasniemen kotiseutumuseolle lahjoittanut mikkeliläinen ekonomi Eero Nojonen. Keinutuoli on peräisin 1800-luvulta ja se on ollut mm. Beckerien ja Svinhufvudien sukujen hallussa. Näiden jälkeen se on ollut pitkäaikaisella Kangasniemen valtuuston puheenjohtajalla Akseli Viinikaisella (Valta-Akseli) ja Kangasniemen pitkäaikaisella lääkärillä Mandi Karnakoskella. Nojosten suvun haltuun tuoli tuli vuonna 1967 huvilakaupan yhteydessä.

Kahden istuttava keinutuoli. Kuva: Raija Vehmala.

Mandi Karnakoski (8.9.1881–12.2.1984) nimitettiin kunnanlääkärin virkaan 13.3.1914. Hän toimi kunnanlääkärinä vuoteen 1929. Myös sotavuosina hän hoiti jonkin aikaa lääkärin tehtäviä Kangasniemellä. Parina ensimmäisenä vuosikymmenenä kunnanlääkärin viran perustamisesta ei vastaanotolla ollut sanottavaa tungosta, sillä hänen palveluksiaan ei ymmärretty käyttää hyväksi. Kunnanlääkärillä oli näin ollen aikaa hoitaa myös naapurikuntien asiakkaita.
Mandi Karnakoski-Richter toteaa 95-vuotispäivänään:

”En halua ihannoida vanhuutta enkä väheksyä muita vaiheita – kyllä ne kaikki ovat tavallaan onnellisia – mutta vanhuudessa on jotakin erityistä, selkeätä ja tasapainoista, haihatukset ovat hävinneet, voi nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se on.”

Lähteet:
Kangasniemen kirkonkylä ja lähiympäristö, 1984.
Kangasniemen kotiseutumuseoon tuleva savupirtti on pystyssä 1957. Keskisuomalainen 16.7.1957
Kangasniemen kotiseutuyhdistys ry
Ken Hokassa ei hukassa.1988.
Laitinen, Erkki 2015. Kangasniemen historia IV. 2015. Saarijärvi.
Ojala, Helvi 1974. Savupirtti oli lämmin. Savon Sanomat 12.7.1974.
Manninen, Antero 1962. Kangasniemen historia II. Kangasniemen kunta.
Museo museossa Kangasniemellä. Keskisuomalainen 17.6.1958.
Naapurin emännän muistoja Topias ja Otto Mannisesta 1955. Keskisuomalainen 14.8.1955.
Nojonen, Teuvo 1987. Kangasniemen museon esineet luetteloon. Länsi-Savo 21.7.1987.
Savupirtissä oli elämä puutteellista 1981. Savon Sanomat. Toukokuussa 1981.
Manninen, Antero & Arjava Hellevi (toim) 2000. Silkkihienot siteet. Anni Swanin ja Otto Mannisen kirjeenvaihtoa 1898 – 1908. Hämeenlinna: Karisto Oy.