Katovuosien muistomerkissä on seuraava teksti ”Suurten katovuosien aikana Kangasniemellä nälkään ja puutteeseen menehtyneiden muistolle.” Kuva: Raija Vehmala.

KATOVUOSIEN MUISTOMERKKI

Siitä asti, kun esi-isämme oppivat elättämään itseään maanviljelyksellä, he joutuivat kärsimään myös katovuosista, jotka ennen olivat tuhoisampia kuin nykyään. Savossa viljelysalueet sijaitsivat yleensä ylävillä paikoilla, joille halla ei päässyt yhtä helposti nousemaan kuin esimerkiksi läntisten maakuntien tasaisille alueille.

Sateisena kesänä saattoi kaskenpoltto epäonnistua, ja raiviosta ei saatu seuraavana vuonna satoa. Liikenneolot olivat myös tuohon aikaan hyvin alkeelliset, joten seudulle ei ehditty ajoissa toimittaa apua. Myös kylvöt saattoivat jäädä tekemättä, koska viljan siementä ei ollut.

Kangasniemellä on ollut useita katovuosia. Tuhoisimpia niistä ovat olleet vuodet 1695-1697, jotka tunnetaan koko Suomessa suurina kuolon vuosina. Kangasniemellä ei saatu viljasta juuri minkäänlaista satoa, joten kuntalaiset joutuivat kärsimään suorastaan nälänhätää.

Nälänhätään liittyivät myös ankarat kulkutaudit, mm. ”polttotauti”, sillä seurauksella, että vuonna 1696 Kangasniemellä kuoli 224 henkilöä ja 483 henkilöä vuonna 1697. Vainajia siunattiin yleensä sunnuntaisin, ja vuonna 1697 oli sangen tyypillistä, että kokonaisia perhekuntia siunattiin yhtä aikaa haudan lepoon.

Seuraava suuri katovuosi oli vuonna 1862. Sinä vuonna oli erittäin kylmä kesä, niin että vielä heinäkuussa oli ”tunkioiden pohjalla” lunta. Tuona vuonna rukiista tuli täydellinen kato, samoin suoalueiden kevätviljoista. Myöskään tattarista, herneestä, perunasta ja muista juurikasveista ei satoa saatu.

Vuosi 1865 pitäjää kohtasi jälleen kato. Kutemajärveläisen talollisen Tuomas Pylvänäisen anomus saada apua hallavahinkojen tähden hylättiin sillä vakuuttavalla syyllä, että ”itse kukin katsoi tarvitsevansa apua tänä köyhänä vuonna”.

Vuosi 1867 lienee ollut jälleen yksi vaikeimmista katovuosista. Erityisesti Pohjanmaalta tuli tuolloin Kangasniemelle epätoivoisia, nälän ahdistamia ihmisiä. He toivoivat, että täkäläiseltä kaskialueelta löytyisi edes jonkin verran ruokaa.

Vuodet kohtelivat kuitenkin jälleen julmasti kangasniemeläisiä. Vuonna 1865 kuoli 182 ihmistä, vuonna 1866 vainajia oli 364, vuonna 1867 kuoli 229 ihmistä ja vuonna 1868 kuolonuhreja oli 584. Vuonna 1868 kuolleista 94 oli alle vuoden ikäisiä lapsia. Näitä lukuja lisäävät vielä muualta tänne kulkeutuneet ns. mieron tiellä menehtyneet, jotka on haudattu teiden varsille.

Huonoina vuosina syötiin ns. hätäleipää. Silloin petulla tai olkijauhoillakin korvattiin osa ruisjauhoista leipää leivottaessa.

Pettua valmistettiin seuraavasti:

”Silkavista petäjistä otetaan kuorilevyt ja ne kuivataan riihen ahosilla rutukuiviksi. Sitten ne saaviloissa rouhitaan semmoseksi rouheeksi, että ne soppii käsikiven silmästä niitä jauhaissa menemään kiven ala tai jos on onni, voi ne myllyssä jauhattaa.” 

Kangasniemen talonpoikaiskulttuurisäätiö pystytti 28.6.1970 Katovuosien muistokiven nälkään ja puutteeseen menehtyneiden muistolle.

Muistomerkissä olevan laatan teksti. Kuva: Raija Vehmala.

Lähteet.

Kyröläinen, Oskar 1973. Kangasniemi. Kotiseutuni Savo. Kuopio: Suomen maakuntajulkaisu Oy.
Manninen, Antero 1953. Kangasniemen historia I. Pieksämäki: Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino.
Manninen, Antero 1962. Kangasniemen historia II. Pieksämäki: Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino.
Vehmala, Raija.